Surun, ilon ja isojen muutosten täyttämä syksy kului nopeasti. Ajattelin, että en halua elämääni hetkeen mitään muutoksia - harjoittelen rauhassa uutta ja erilaista arkea.
Toisin kuitenkin kävi. Sain loppuvuodesta niin houkuttelevan työtarjouksen, että en voinut muuta kuin hypätä taas uuteen. Osittain tuttuun, osittain täysin erilaiseen. Lisää vastuuta, mahdollisuuksia kehittyä ihmisten johtamisessa. On mielenkiintoista, että kun yksi ovi aukeaa, niin se avaa mukanaan paljon muitakin ovia.
Uusi ja erilainen tarkoittaa kirjaimellisesti paljon töitä, pitkiä päiviä, työmatkoja. Sovimme Peikon kanssa, että koska minä joka tapauksessa teen ensimmäiset viikot uudessa työssäni lukemattoman määrän tunteja, viettää hän kaksi viikonloppua Helsinki-kodissa keskittyen omiin harrastuksiinsa.
Tämä tarkoittaa kolmen viikon eroa toisistamme ja samalla koko parisuhteemme pisintä eroa toisistamme. Ja voi miten se erossaolo onkaan sattunut. Ei niin, etteikö parisuhteemme kestäisi sitä. Silti ikävä tuntuu lähes konkreettisena kipuna kehossa. Välillä ikävä on niin kova, että se lähes salpaa hengen. Ikävöin Peikon ihoa ja maadottavaa ja tyynnyttävää vaikutusta minuun. Ikävöin arkista yhdessäoloa. Ikävöin seksiä. Ikävöin toisen hengitystä sängyssä. Ikävöin Peikkoa, kun menen illalla yksin nukkumaan ja herään aamulla yksin.
En olisi koskaan uskonut, miten raskasta erossa oleminen Peikosta on. Totta kai olemme pitäneet paljon yhteyttä, mutta viestittely ja soittelu eivät korvaa yhdessäoloa. Ja kuitenkin taustalla oli yhteinen päätös, joten ei tästä sinänsä voi valittaa. Täytyy kuitenkin jatkossa löytyä erittäin hyvä syy, että vietämme näin pitkän näin pitkän ajan erossa toisistamme. Tiedän, että myös Peikko jakaa ajatukseni <3.
Toisaalta ikävä on myös etuoikeutettu tunne. Se tarkoittaa sitä, että on joku jota rakastaa ja joka rakastaa. Että rakastaa niin kovin, että erossa oleminen sattuu.
Lasken päiviä ensi viikonloppuun, jolloin saan taas Peikon luokseni. Onneksi niitä ei ole enää monta!
